Tein viime perjantaina jo edellisessä postauksessa mainitun reissun Tallinnaan vanhojen työkavereiden kanssa. Kyseessä on siis kaveriporukka jonka kanssa työskentelin samassa työpaikassa 2000-luvun alussa, muistaakseni 2002 tarkalleen ottaen.
Reissussa vuosittain mukana ollut kokoonpano vaihtelee jonkin verran, mutta pääasiassa mukana on ollut kaiken kaikkiaan 6-8 kaveria, ikä haarukan ollessa n. 30-50 vuotta. Matka ja sen tapahtumat saivat minut pohtimaan vanhenemista ja sitä miten reissu ja sille osallistujat ovat muuttuneet vuosien mittaan.
Ikä kasvaa mutta metkut ovat edelleen samat.
20 vuotta sitten ajattelin vanhenemisesta siten että, iän karttuessa ihminen tulee jotenkin järkevämmäksi ja kasvaa ulos nuoruuden hullutuksista. Kymmenen vuoden ajan vuosittain tehty reissu ja osanottajien vanhentuminen ovat saaneet minut kuitenkin muuttamaan käsitystäni asiasta. Osallistujat ovat ukkoutuneet, saaneet lapsia ja kokeneet muita merkittäviä elämänmuutoksia sinä aikana kun reissu on tehty, mutta edelleen kaikki toistuu samalla tavalla kuin aina, ja kaverit nauravat samoille asioille kuin aina ennenkin. Kukaan ei ole vielä erehtynyt sanomaan pieruhuumoria tai naisseikkailuilla kehumista lapselliseksi, ja jos olisi sanonut niin olisi saattanut tulla laidan yli heitetyksi.
Reissun kaava on aina ollut kutakuinkin sama; 1) aamulaivalla Tallinnaan, 2) ekat juomat korkataan matkalla satamaan, 3) intensiivinen kännin rakentaminen laivalla ja Tallinnassa, 4) Ruokailu Tallinnassa, 5) joillain turnauskestävyys pettää jo Tallinnassa, 6) kännin viimestely laivassa paluumatkalla, 7) 1-2 sammahtaa paluumatkalla ja 8) osa porukasta menee suoraan kotiin ja osa jatkaa Helsingin yöhön.
Jokaisella reissulla kerrotaan samat vitsit ja jutut, jotka jaksavat naurattaa vuodesta toiseen. Ihmetyttää että miten se voikin olla näin? Joka kerta jos reissun jälkeen on krapula, lupaan itselleni harkita osallistumista seuraavalla kerralla vakavasti, ja silti olen aina mukana jos pystyn.
Olen tullut siihen lopputulokseen että, vanheneminen ei muuta näiltä osin sitä, mistä ihminen (mies) nauttii ja minkä kokee mukavana ja hauskana. En osaa sanoa onko tilanne naisten osalta sama, vai vaikuttaako sukupuoli asiaan. Muutenkin tuntuu siltä että, ihmisen vanheneminen ja henkinen kasvu ovat jossain määrin liioiteltuja. Tai sitten ne jotka "aikuistuvat" tekevät sen pikemminkin siksi että, niin kuuluu tehdä ympäristön asettamien paineiden vuoksi. Minun on vaikea kuvitella että, omalta osalti suhtautuminen näihin ns poikien reissuihin muuttuisi loppuelämäni aikana muunlaiseksi. Saattaa olla että, 85 vuotiaana ei fyysisesti pysty, mutta silti reissuun lähtisi jos se olisi mahdollista.
Nuorempana homma oli toisin
Noin 20 vuoden iässä meidän lukio aikojen kaveriporukalla oli loistava muutaman vuoden kestänyt perinne, jossa kokoonnuttiin kaverin vanhempien kesämökille pariksi päiväksi saunomaan ja juopottelemaan ankarasti. Kokoontuminen oli aina joulun alla, kun kaikki kokoontuivat Ouluun joulua viettämään. Vielä tänäkin päivänä pidän näitä tuolloin tehtyjä mökkireissuja erittäin hauskoina, vaikka tekemisten järkevyys oli usein erittäin kyseenalaista.
Harmittaa vietävästi että, tämä perinne katkesi kun jengi kasvoi "vanhaksi". Nyt kun aikaa noista päivistä alkaa olla 20 vuotta, vanhan perinteen henkiin herättäminen on vaikeaa tai jopa mahdotonta, vaikka edelleen uskon jokaisen porukkaan kuuluneen olevan halukas perinteen henkiin herättämiseen.
Nuorempana sitä ajatteli että vanhenemiseen jotenkin kuuluu jättää pois nämä poikamaiset turhuudet ja kiirehtiä työelämään, perheen perustamiseen ja muuhun vastuuntuntoiseen höpötykseen. Nyt kun on sitä vastuuntuntoista elämää on saanut maistaa, kaipaa nuoruuden vallattomuutta ja vapautta ainakin välillä.
Mitä tästä opimme?
Pojat on aina poikia, dokaaminen kivaa, ja pieru- ja kakkahuumori toimii aina. Autenttista kuvamateriaalia Tallinnan reissusta ei voi julkaista, koska se voisi aiheuttaa turhaa jälkipuintia. Valitettavasti.
Tunnisteet: dokaaminen, Tallinna