Pojat on poikia - matka Tallinnaan

Tein viime perjantaina jo edellisessä postauksessa mainitun reissun Tallinnaan vanhojen työkavereiden kanssa. Kyseessä on siis kaveriporukka jonka kanssa työskentelin samassa työpaikassa 2000-luvun alussa, muistaakseni 2002 tarkalleen ottaen.

Reissussa vuosittain mukana ollut kokoonpano vaihtelee jonkin verran, mutta pääasiassa mukana on ollut kaiken kaikkiaan 6-8 kaveria, ikä haarukan ollessa n. 30-50 vuotta. Matka ja sen tapahtumat saivat minut pohtimaan vanhenemista ja sitä miten reissu ja sille osallistujat ovat muuttuneet vuosien mittaan.

Ikä kasvaa mutta metkut ovat edelleen samat.

20 vuotta sitten ajattelin vanhenemisesta siten että, iän karttuessa ihminen tulee jotenkin järkevämmäksi ja kasvaa ulos nuoruuden hullutuksista. Kymmenen vuoden ajan vuosittain tehty reissu ja osanottajien vanhentuminen ovat saaneet minut kuitenkin muuttamaan käsitystäni asiasta. Osallistujat ovat ukkoutuneet, saaneet lapsia ja kokeneet muita merkittäviä elämänmuutoksia sinä aikana kun reissu on tehty, mutta edelleen kaikki toistuu samalla tavalla kuin aina, ja kaverit nauravat samoille asioille kuin aina ennenkin. Kukaan ei ole vielä erehtynyt sanomaan pieruhuumoria tai naisseikkailuilla kehumista lapselliseksi, ja jos olisi sanonut niin olisi saattanut tulla laidan yli heitetyksi.

Reissun kaava on aina ollut kutakuinkin sama; 1) aamulaivalla Tallinnaan, 2) ekat juomat korkataan matkalla satamaan, 3) intensiivinen kännin rakentaminen laivalla ja Tallinnassa, 4) Ruokailu Tallinnassa, 5) joillain turnauskestävyys pettää jo Tallinnassa, 6) kännin viimestely laivassa paluumatkalla, 7) 1-2 sammahtaa paluumatkalla ja 8) osa porukasta menee suoraan kotiin ja osa jatkaa Helsingin yöhön.

Jokaisella reissulla kerrotaan samat vitsit ja jutut, jotka jaksavat naurattaa vuodesta toiseen. Ihmetyttää että miten se voikin olla näin? Joka kerta jos reissun jälkeen on krapula, lupaan itselleni harkita osallistumista seuraavalla kerralla vakavasti, ja silti olen aina mukana jos pystyn.

Olen tullut siihen lopputulokseen että, vanheneminen ei muuta näiltä osin sitä, mistä ihminen (mies) nauttii ja minkä kokee mukavana ja hauskana. En osaa sanoa onko tilanne naisten osalta sama, vai vaikuttaako sukupuoli asiaan. Muutenkin tuntuu siltä että, ihmisen vanheneminen ja henkinen kasvu ovat jossain määrin liioiteltuja. Tai sitten ne jotka "aikuistuvat" tekevät sen pikemminkin siksi että, niin kuuluu tehdä ympäristön asettamien paineiden vuoksi. Minun on vaikea kuvitella että, omalta osalti suhtautuminen näihin ns poikien reissuihin muuttuisi loppuelämäni aikana muunlaiseksi. Saattaa olla että, 85 vuotiaana ei fyysisesti pysty, mutta silti reissuun lähtisi jos se olisi mahdollista.

Nuorempana homma oli toisin

Noin 20 vuoden iässä meidän lukio aikojen kaveriporukalla oli loistava muutaman vuoden kestänyt perinne, jossa kokoonnuttiin kaverin vanhempien kesämökille pariksi päiväksi saunomaan ja juopottelemaan ankarasti. Kokoontuminen oli aina joulun alla, kun kaikki kokoontuivat Ouluun joulua viettämään. Vielä tänäkin päivänä  pidän näitä tuolloin tehtyjä mökkireissuja erittäin hauskoina, vaikka tekemisten järkevyys oli usein erittäin kyseenalaista.

Harmittaa vietävästi että, tämä perinne katkesi kun jengi kasvoi "vanhaksi". Nyt kun aikaa noista päivistä alkaa olla 20 vuotta, vanhan perinteen henkiin herättäminen on vaikeaa tai jopa mahdotonta, vaikka edelleen uskon jokaisen porukkaan kuuluneen olevan halukas perinteen henkiin herättämiseen.

Nuorempana sitä ajatteli että vanhenemiseen jotenkin kuuluu jättää pois nämä poikamaiset turhuudet ja kiirehtiä työelämään, perheen perustamiseen ja muuhun vastuuntuntoiseen höpötykseen. Nyt kun on sitä vastuuntuntoista elämää on saanut maistaa, kaipaa nuoruuden vallattomuutta ja vapautta ainakin välillä.

Mitä tästä opimme?

Pojat on aina poikia, dokaaminen kivaa, ja pieru- ja kakkahuumori toimii aina. Autenttista kuvamateriaalia Tallinnan reissusta ei voi julkaista, koska se voisi aiheuttaa turhaa jälkipuintia. Valitettavasti.

Muutama kuukausi uutta alla - miten se elämä sitten muuttuu?

Muutama viikko on vierähtänyt edellisestä päivityksestä ja suoraan sanottuna alkaa hiukan jo aiheuttaa paineita blogin pito. Eihän tässä näin pitänyt käydä, vaan mun piti siirtyä täysin paineettoman elämään, jossa asiat soljuvat eteenpäin kuin laineiden viemänä. Remontti ei ole edennyt ihan tavoitteiden mukaisesti ja sekin aiheuttaa paineita. Lisäkseen työvoimatoimisto kiusaa laittamalla täyden 3 kuukauden karenssin ja toiveet helposta toimeentulosta ansiosidonnaisen turvin vaihtuvat elämisen kustantamiseen säästöistä, ja vienoon ketutukseen.....mitä pienistä kuin ei ne pienetkään meistä.

Remonttihommista raportointi on edellisen postauksen jälkeen siirretty omaan blogiin, joka kulkee nimellä Nahkuri Projekti. Kyseisessä blogissa tulen jatkossa kertomaan hankkeen/hankkeiden etenemisestä.

Huomenna nousen Rovaniemeltä Norwegianin kyytiin ja lennän Helsinkiin. Eka reissu etelään muuton jälkeen ja meinaa tuntua matkakuumeelta. Tarkoituksena on mennä perinteiselle elonkorjuu risteilylle vanhojen työkavereiden kanssa, perinne joka on jatkunut jo kohta kymmenen vuotta. Liveraporttia tänne ei kannata odottaa, koska se voisi edellyttää K-18 varoitusta aloitussivulle (no tuskinpa).

Ensimmäisessä postauksessa eli täällä kerroin viidestä syystä joiden vuoksi muutimme pohjoiseen ja mitä elämänmuutoksella tavoitellaan.

Nämä syyt olivat:

• Aikaa perheelle
• Asumiskustannusten alentaminen
• Iri asuntovelallisen ja pankin välisestä orjuudesta
• Paluu juurille
• Yritystoiminnan käynnistäminen

Otetaanpa kantaa hiukan tuohon listan ensimmäiseen ja siihen miltä tilanne vaikuttaa tällä hetkellä.

Aikaa perheelle

Aikaa perheelle on taatusti enemmän kuin aikaisemmin. Ainakin minulla. Puolisoni ajatuksista en ole varma, hän kun on joutunut jatkamaan raatamista työn ikeen alla. Voin olla kotona kun lapset tulevat koulusta ja seurata heidän tekemisiään keittiön ikkunasta välitunneilla. Kun ei tarivitse päivisin olla normaaalisti työssä ja ajaa paria tuntia autolla joka päivä, jaksaa kummasti kannustaa harrastuksiin ja olla itsekkin enemmän mukana.

Nummelassa asuessa lapset tulivat koulusta ja päiväkodista kotiin, ja istuivat sen jälkeen kotona sisällä televisiota katsoen. Tänne muuttamisen jälkeen, koulun päätyttyä tehdään läksyt, ja sen jälkeen mennään ulos leikkimään siten, että ruokailua lukuunottamatta sisällä ei olla ennenkuin pitää alkaa iltatouhuihin. Jos Nummelassa halusi lasten menävän leikkimään kaveiden kanssa, piti sopia ensin puhelimessa niiden vanhempien kanssa, ja sitten viedä autolla lapset leikkimään, ja hakea sovittuna aikana takaisin. Eroa on kuin yöllä ja päivällä. Mutta toisaalta en usko että tämän muutoksen takana on vain paikkakunnan vaihtuminen, ehkäpä itse vanhempina loimme tuon Nummelassa vallalla olleen tilanteen, olemalla jossain määrin ylisuojelevia. En tiedä.

Pojan kanssa olemme yhdessä käyneet kalassa, vetämässä uistinta ja kokemassa katiskaa. Saalina on ollut muutamia ahvenia ja pari pientä haukea. Mutta kyllä eka luokkalaisen rinta on pienestä uistimeen tarttuneesta hauestakin aika lailla rottingilla. Pojalla meinaa olla hankaluuksia ymmärtää miksi en ole halukas perkaamaan kahta peukalon kokoista ahventa, jos katiskassa ei muuta ole.

Arttu kokee katiskaa Kotajoella/Kemijärvellä

Arttu ottaa tyypit ensimmäisestä virvelistään

On sieltä joskus jotain tullutkin, ahvena jolla oli painoa lähes puoli kiloa.

Artulla oli synttärit heinäkuussa, ja ostin syntymäpäivälahjaksi Honda QR50 crossimopon. Aika täpinöissään on poika ollut mopon suhteen, mutta ajaminen on jäänyt vähemmälle kuin luulin. Jospa harrastuksen tukemiseksi pitäisi ostaa itselle joku monttupyörä, niin pääsis pojan kanssa yhdessä ajamaan.....

Lyhyttä videon pätkää ensimmäisistä oikeista ajoista

Tyttäreni on aloittanut Kemijärvelle muuton jälkeen uutena harrastuksena jalkapallon ja jatkaa tanssiharrastustaan showtanssin parissa. Vaikka oikeasti Ainon harrastus on lukeminen. On jotenkin käsittämätöntä että, miten 4. luokkalainen voi olla koko ajan nenä kirjassa kiinni. Nuorten kirjasarjoja kuten Tiina, menee kirja per päivä tahdilla. Tulevan talven aikana päivitetään uimataidot kohdalleen paikallisessa uimahallissa, jossa ei uimakouluun tarvitse jonottaa kuten Nummelassa.

Kaksi isoa huolenaihetta, joita mietimme puolisoni kanssa muuttopäätöksen yhteydessä olivat; lasten kouluasiat ja harrastukset. Eli joutuvatko luopumaan harrastuksista täällä, mikäli tarjolla ei ole mitään ja pystyykö kutistuvan kaupungin opetustoimi tarjoamaan sellaisen oppimisympäristön, joka olisi samalla tasolla Nummelan Kuoppanummen koulukeskuksen kanssa. Ainakin tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että näiden asioidenkaan osalta mistään olennaisesta ei ole tarvinnut luopua.

Summa summarum, aikaa lapsille ja perheelle on riittänyt. Nyt kun kesälomat ovat ohi, lapset koulussa ja Sanna työssä, aikaa on erityisesti itselle. Tuntuu kummalliselta, mutta en ole oikeastaan ihmeemmin edes huomannut tai tullut ajatelleeksi, että olen ollut poissa työstä jo kohta kolme kuukautta. Viimeinen varsinainen työpäiväni oli 11.6. Ei harmita ei.